torstai 30. lokakuuta 2014

Ketogeenisen dieetin aloitus

Terveisiä sairaalalta! Maanantaina Aarrella aloitettiin ketogeeninen ruokavalio ja hyvältä vaikuttaa ainakin tähän mennessä. Ruokavaliossa on vähitellen siirretty painopistettä hiilihydraateista rasvoihin. Tavoitteena on että rasvojen suhde hiilihydraatteihin ja proteiiniin olisi 3:1. Tällä hetkellä suhdeluku on 2:1 ja jo nyt ketoosilukemat ovat hyvällä mallilla. Aarren kohdalla saatetaan päätyä ruokavalioon jossa suhdeluku on 2,5:1. 

Ruoat ovat tähän mennessä uponneet pienelle miehelle ihan kiitettävästi ja itse olen kovasti opiskellut ketogeeninen ruokavalion saloja. Maidosta luopuminen on ollut oma haasteensa. Alkuun Aarrelle ei meinannut millään maistua pelkkä vesi tai sokeriton mehu. Nyt onneksi nesteitäkin menee ihan hienosti. Uskon että saadaan homma pyörimään myös kotona. 

Ravitsemusterapeutin kanssa on palaveerattu joka päivä ja sitä mukaa muokattu ruokia juuri Aarrelle sopiviksi. Isoin homma on ruokien tarkka laskeminen, että tuo suhdeluku pysyy oikeana. Ketoosiarvoja ja verensokeria mitataan tiuhaan ainakin alkuun. 

Ruokavalion toivotaan siis vähentävän Aarren epilepsiakohtauksia, kun aivot oppivat käyttämään polttoaineena glukoosin sijaan ketoaineita. Tulokset, jos sellaisia saavutetaan, näkyvät seuraavien parin kuukauden kuluessa. Toivottavasti tästä olisi jotain hyötyä. Ainakin itselle tulee tunne, että olen tehnyt voitavani, jos tämän ruokavalion saan toimimaan. 

keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kadonnut minä

Kuka minä olen? Muuta kuin äiti, huoltaja tai omaishoitaja? Puristan kaikkia lankoja käsissäni tiukasti, ettei maailma romahda, niinkuin se minusta olisi kiinni. Olen miettinyt kuluneen vuoden aikana paljon sitä, onko tämä elämäni omaani vai jonkun toisen. Olinko joskus jotain muuta, ajattelin toisin, tein asioita toisin, tunsin toisin. Kadotinko itseni?

Vuoden verran olen ollut hukassa. Hukassa on outo, tuntematon, pilvinen paikka. Siellä värisävyt haalistuvat, muuttuvat melkein mustiksi. Ja oma itse unohtuu, vaipuu uneen tai horrokseen, tilalle tulee huolta, surua ja pelkoa. Joku toinen minä. Ja kaikki se täyttää mielen ja pään äärimmilleen. Hukassa on paikka, jonne tipahdin aivan yhtäkkiä, kun tajusin nuorimmaisen lapseni olevan hyvin sairas. Räpiköin eksyksissä unohtaen kuka olinkaan ja mikä teki minusta minut. 

Tänä syksynä tuntuu siltä, että olen päässyt tuosta ahdistavasta paikasta pois. Ihan yllättäen. Ja alan muistaa mitkä asiat tekivät minusta onnellisen. Voin tehdä asioita ilman, että synkkä seuraa. Tunnen iloa ja välillä innostusta. 

Vaikka Aarren sairaus on muuttanut elämäämme aika kauas tavallisesta lapsiperhearjesta, koen silti että elämme nyt omaa tavallista arkeamme. On iso helpotus tuntea että elää omaa elämäänsä eikä ole hukassa. Vaikka mikään ei ole olennaisesti muuttunut Aarren tilanteessa, ei ainakaan parempaan, olen ehkä päässyt kiipeämään asioiden prosessoinnissa jollekin välietapille. Tällä välietapilla saa huilata ja katsella maisemia ympärillään ihan rauhassa. Näen menneen ja ehkä aavistuksen tulevasta ja tuntuu että olen taas oma itseni, muutaman uudenlaisen elämänkokemuksen kartuttama ja muovaama, mutta silti edelleen minä.